HALLO DEUTCHLAND!!!!!

Tässä on Jenni, hei. Tulin Saksaan toissailtana, kone lähti Tampereen lentokentältä (maailman kälysin ahtain ja hikisin) 18:40 ja laskeutui Frankfurt Hahniin vähän yli yhdeksän. Same oli mua vastassa ja sitten mentii bussilla Heidelbergiin. Bussimatka oli rattoisa, me naurettiin, syötiin levyllinen Fazerin Lontoonrae-suklaata ja nähtiin ketjukolari jonka seurauksena rekat ei päässy etenemään ja niitä oli viiden kilometrin jono. Oon varma että koko Suomessa ei oo niin montaa rekkaa ku siinä jonossa oli. Bussimatka kesti semmotteet 2 tuntia, ja koska matka päättyi McDonaldsin viereen, ei meillä nälkäisillä neitosilla ollut mitään mahdollisuuksia selvitä kotiin pistäytymättä ensin tuossa kuolonloukossa. Mainittakoon että saksalaisten käsitys pikaruokaravintolasta on hyvin erilainen ku suomalaisten, ja paikallinen McDonalds yllätti meidän erittäin laajalla valikoimallaan (esim. wrap-aterioita ja Magnum McFlurryja) ja sisälsi oman kahvilan, McCafen. Yllättäen teksti meinaa painottua ruokapuolelle, aika siis siirtyä eteenpäin.

Vatsat pulleina lähdimme sitten kävelemään kohti majapaikkaa, eli Samen serkun Hannahn ja tämän puolison Matthewin kotia. Olin häikäistynyt kaupungin tunnelmasta ja kaunedesta, vaikka Saara vieressä koittikin vakuuttaa ettei koko kaupungista saa minkäänlaista käsitystä näin pimeässä. Majapaikka löytyi ja törmättiin alaovella isäntiimme jotka oli kamujensa Sarahin ja Johnin (have you ever met any americans? we have) kanssa ulkoiluttamassa hoitokoira-Lulua. Jos tykkää pörröisestä, tykkää Lulusta, eli sydämeni suli.

Ilta oli hiukan vaisu koska oltiin tosi väsyneitä ja kaikki ympärillä puhui täydellistä englantia (jos amerikanenkusta voi niin sanoa) eikä keskustelu siten hirveesti innostanut. Onnistuin kuitenkin ihan vain olemalla itseni säätämään sen verran että pahin jää murtui eikä tarvinnut ainakaan esittää coolia. Uni maistui kaikille eikä maltettu oottaa aamua!

NYT ASIAAN, ELI TIISTAIHIN.

Nukuttuamme yön patjalla yhdellä lakanalla romanttisesti ja tiiviisti heräsimme uuteen päivään virkeinä kuin alppiruusut. Suunnitelmissa oli reililippujen ja aamiaisen ostaminen rautatieasemalta, sushia ravintolassa nimeltä Samesame, karkkiostokset Heidelbergin megakuuluisassa karkkikaupassa Zuckerladenissa ja ehkä vähän muutakin shoppailua.

Ensimmäisen vastoinkäymisen kohtasimme rautatieasemalla, kun mun visa electron oli pankkiautomaatin mukaan "invalid". Ihanaa olla alaikäinen, se oli vaan soitto iskälle että siirtää rahaa mun tililtä Samen tilille (kuin ihmeen kaupalla Samella oli onneks tilinumero mukana). Koska rahansiirto varsinkin kahden eri pankin välillä kestää jonkin tovin, päätettiin mennä ostamaan aamiaista. Mukava uusi tuttavuus oli pretzel! Karppaus ei muuten täällä onnistu, ihan aattelin vaan puolustautua pikkasen tässä välissä :D Aamiaisen jälkeen tajuttiin ettei ne rahat välttämättä oo Samen tilillä vielä pariin päivään, joten yhdistettiin käteisvaramme että saatais ostettua molemmille 3:n päivän reililiput, joilla saa siis mennä ristiin rastiin ympäri Saksan niin paljon ku huvittaa. Jotenki päädyttiin sitten ostamaan 5:n päivän kansainväliset reililiput, joilla saa mennä ristiin rastiin ympäri EUROOPAN (poislukien entiset Neuvostoliiton maat) niin paljon ku huvittaa.

Innostuneina sponttaaniudestamme ja reissun yllättävästä muuttumisesta reiliseikkaluksi, suuntasimme Heidelbergin keskustaan. Innostus hiipui pikkuhiljaa kun tajusimme että rahat alkaa olla aika vähissä ja se kortti, jolla oli rahaa, ei toiminut, ja se kortti, joka olis toiminut oli melko tyhjä. Paikallisista pankeista ei ollut mitään hyötyä ja väsymyskin alkoi painaa. Lopulta taisteluhenki voitti marinamielen ja päätimme että kaikki muuttu vielä hyväksi ja Herran huomassa sitä ollaan Saksassakin. Vielä kun tajusimme, että mun kortilla pystyykin ostamaan kaupoista, vaikka toisin oli luultu, ilo täytti syömmet ja shoppailu alkoi! Sushi päätetiin jättää välistä, sillä oltiin sovittu Hannahn kaa, et mentäis viideltä Liisalle, Hannahn äitille, Samen tädille syömään.

Muutaman nopen ostoksen jälkeen koitettiin valoittaa Zuckerladen, mutta se yritys ja aika säälittäväksi, koska putiikki oli niin täynnä ettei me mahduttu edes ovesta sisään. Siirryimme valokuvaamaan itseämme, toisiamme ja siinä sivussa vähän maailman kauneinta kaupunkiakin. Kello ei ollu vielä lähelläkään joten käytiin kivassa puistossa makoilemassa ja jätskillä ennen ku painettiin Liisan summeria ja astuttiin ihanaan vanhaan kerrostaloasuntoon. Tässä vaiheessa huomattiin, että mun kännykkä on tiessään, ja vaikka kuinka juostiin ympyrää puistossa ja jätskibaarissa, ei sitä näkynyt missään. Onneks kyseessä oli mun veljen vanha puhelin, koska mun oikee puhelin on huollossa! Hiukan mälsää silti.

Liisan kokkaukset oli loistavat! En ees lähde syventymään aiheeseen enempää ku tää teksti on muutenkin kiduttavan mittanen. Syömisen jälkeen lähettiin konserttiin vanhaan linnaan, ja niinku Saara tais sanookkin niin maukasss oli. Lavalla oli paljon tuttujen/julkkisten saksalaisia kaksoiolentoja, se oli hauskaa. Majapaikassa huomattiin, että isäntäparin läppäri ei toiminu, joten blogin kirjottaminen ei onnistunu, eikä myöskään huomisten juna-aikataulujen selvittäminen. Ei auttanu muu ku mennä nukkumaan ja päättää herätä aikasin.

SORI OON NÄKÖJÄÄN KOVA JAUHAMAAN. Ootte rakkaita, ketä ikinä oottekin jotka jaksatte lukee! Tschüs (en osaa lausua, niinku en mitään muutakaan saksankielistä sanaa)!